... Vaihtoehtoja ei ole, tai jos on, miksi murehtia niitä. Mennyt valo pursuaa maisemasta. Jo syksyllä satoi lunta ja säikähtänyt ruoho narskui kun käveli sen yli. Näitä öitä, jolloin ei tiedä mitä käsillään tekisi, on ollut ennenkin, äläkä välitä. Tiili­kattoja. Tai ei kai. Hilsettä takin harteille kuin koimyrkkyä, North State askin kyljessä enkelinkuva. Muistatko kun kahlaat Trondheimin vuononrantaa ja katsot merelle, olet vasta äsken tutustunut häneen, ja tuuli pieksää hotellin lipputangonnaruja poin-g poing poin-g. Olet surullinen, hyvin surullinen. ‘Pidän eläimistä, hän sanoo, et pitäisi, sinä sanot, miksen, hän kysyy ’ ...

 

Muuten vaan, sanon minä.

 

Palelet, hampaasi kalisee, olet kuin posliinia. ”Kamala yö”, sanot ja haukottelet, venyttelet niin että tissisi näkyy. Miten niin? ”En saanut nukutuksi kun junat kolisi”. Eihän tästä mikään rata ohi mene. Koska olemme Maarianhaminassa, Camping alueella. Hän katsoo minua, kuin kummajaista, polttelen teltan oviaukossa, tuuli humisee. ”Uh uh”, hän rutistaa reppua sylissään, ”uh uh kumminkin”. Miten niin, minä kysyn. ”Muuten vaan”.

 

 

”Kuule... oli kerran koulu, liidunhajuisia luokkahuoneita, ja käytävillä takit roikkuivat koukuissa kuin puhvelinraadot (?). Pulpettien kolinaa. Kokeita silloin (juuri) kun linnut muutti etelästä. Ja kiekkokaukalon jää sulaa. Pajunkissat pulpahtelevat näkösälle kuin klitorikset. (Käydään vintillä.) Golf-housuja, vappumerkkejä, H-4sia. Kirskuu liitu ja kirjanlehdet suhisee ja paperi rahisee (kosmos)kynänterän alla. Voihkii kuin vompatti. Pyyhekuminhajua ja tuppikullinujoutta ja huonosti pureskellun ruoan hajua... Of God. Kun ruoho vihertää..".

Se oli kamalaa, tetriääristä aikaa. Seurakunnan nuoriso-ohjaaja minut opetti runkkaamaan. Mutta ennen sinua en tiennyt miksi sitä teksin; sinua minä kaipasin kun valutin selkäydinnestettäni Turun Sanomiin. Joita lehdensivuja isäni ällistellen sitten yritti repiä auki. Kuivuneita keltaisia tahroja kuin appelsiinin jäljiltä. Julmaa aikaa, maanpakolaisuutta. Mitäpä muuta.

 

 

"Tänään on jouluaatto ja juon glögiä Telakkatienkadulla, kapakan nimi on Laivakoira, sen seinällä roikkuu Bremen-laivan jugendtyylinen mainos. Kaikki on kohdallaan, pöydät ja tuolit omilla paikoillaan. Baaritiskillä kolme nuorta miestä jututtaa balettitanssijan näköistä naista, jokainen kai haluaa panna sitä, luulen niin. En ole heille kateellinen, en edes sille naiselle. Juon väsyneille kengille haisevaa kaljaani. Mitäs siitä, jumankauta. Joku kirkontorni minut tänne johdatti, en tiedä mikä kun en tunne tätä kaupunginosaa, kävelin vaan katua joka ei ottanut päättyäkseen, voi vittu kun se oli epämiellyttävää. Mutta sitten tupsahdin Tehtaankadulle, ja myöhemmin tähän kuppilaan. Täällä saa olla rauhassa. Hän ajattelee, että hänen suussaan on vaikka kuinka paljon DEM/DER/DAS sanoja, mutta hän ei osaa ääntää niitä oikein, vieraat kielet tuottavat ongelmia minulle. Hän lukee siniruutuisen vihonsivuille tekemiään teenvärjäämiä muistiinpanojaan... ohoh. Ei niitä ymmärrä! ”Aamulla lampaat määkivät sen kun ehtivät ensimmäisinä.” Mitähän sekin tarkoittaa, hän miettii, tuskin mitään. Olla yksin, hän ajatteli, on kuin söisi... kittiä. Koulussa hän ampui välitunnilla ikkunasta Naganilla puhelintolppia mutta ei onneksi osunut; mitä pahaa puhelinpylväät hänelle ikinä olivat tehneet, ei mitään. Mutta häntä vitutti nuoruus, tai oikeastaan kaikki, Elämä oli kohdellut häntä hänen mielestään väärin. Oi, oi, oi, oi! Hän siemaisi oluensa loppuun, vilkaisi ympärilleen – täyttä tyhjyyttä kaikki, ja meni ulos. Talvi ratisi hänen askeliensa alla kuin lehmän talja, eli vuota, hän täsmensi itselleen, ja tunsi itsensä yhä edelleen myrtyneeksi. Hän oli yksin, oi Jumalat kuinka yksin, ja tajusi onnettomuuden ensi askeleet, kuuli ne, mutta kannattiko siitäkään tämän enempää mekkalaa nostaa? Ei kai. Oli joulu.”

 

Pitkä synkkä kolkko ja tylsä ajanjakso elämässäni oli vv. 1972-1981. Ei edes kavereita minulla ollut. Kirjoittelinko? - no sen verran että voi sanoa. Ei ollut kritiikkiä. Ja minä olen ihmisenä kuin lumipallo, tai -vyöry, ei minusta ole Kestävien Asioiden Etsijäksi. Join, juon, juon vieläkin liikaa. Juominen on raskasta, mutta juodessa unohtaa muita raskaita asioita. Ei kaikkea kestä, ei kukaan, vahvinkin hajoaa liimauksistaan kuin palsasta tehty lennokki. Sulkasatoa, me hajoamme. Madame, aurinko keltaa puunrunkoa, joka on polvihousuinen poika, herännyt vasta juuri. Ja joka yö, joka ikinen yö se kusee alleen. Ja minä joudun siivoamaan paikat, minua se vituttaa. Tiedän, saan siitä palkan, en minä mitään palkkaa saa, vähän viinaa ja leipää vain ja silittelyä. Viimeksi kun minulla oli rahaa – voi että siitä on kauan aikaa - ostin kaksi tuolia. Ne ovat ihan eri mallisia mutta panin ne istumaan toisiaan vastatusten, nyt ne käyvät dialogia. Minusta on huvittava katsella niitä. Elämässä on vähän iloa, läheltä katsottuna ei juuri mitään eikä kauempanakaan kummoisempaa ole, mutta kun katsoo tuoleja, niiden tyytyväisyyden voi aistia, ne on tehty sijoilleen. Ne eivät koko aikaa ole kiirehtimässä muualle, horisonttiin. Rakastan tuoleja vaikken istu niillä, sohvat inhottavat minua, niistä saa selkänsä kipeäksi. Nukun lattialla. ”Sängyt kirskuu loukoissa slummien, ja Hitler määrää, kello lyö, luojan tähden lemmenyösi viimeinen, on tämä... Marie Blom?” ... B. Brecht. ”RÄJÄHDYSPELTIÄ”, luki kyltissä jota aina ihmettelin kun kuljin sen ohi. Syksy, syksympi kuin marraskuu. Minulla on villapaita, joka kutiaa. Ikkunasta katsoo kuu, ulos. Jumalauta mitä vuosia elän, pahoja ovat, tai ei ne kamalanpahoja ole, mutta kun ne ei pääty mihinkään. Aina samaa. Runkkujuttua. Lumi, joka jäätyy lapaseen, ja kädessä sormet.

 

 

 

 

Ps. Pistän tähän näitä juttuja, koska en viitti etsiä parempia. Mutta on niitä, takuulla on.