"Tänään on jouluaatto ja juon glögiä Telakkatienkadulla, kapakan nimi on Laivakoira, sen seinällä roikkuu Bremen-laivan jugendtyylinen mainos. Kaikki on kohdallaan, pöydät ja tuolit omilla paikoillaan. Baaritiskillä kolme nuorta miestä jututtaa balettitanssijan näköistä naista, jokainen kai haluaa panna sitä, luulen niin. En ole heille kateellinen, en edes sille naiselle. Juon väsyneille kengille haisevaa kaljaani. Mitäs siitä, jumankauta. Joku kirkontorni minut tänne johdatti, en tiedä mikä kun en tunne tätä kaupunginosaa, kävelin vaan katua joka ei ottanut päättyäkseen, voi vittu kun se oli epämiellyttävää. Mutta sitten tupsahdin Tehtaankadulle, ja myöhemmin tähän kuppilaan. Täällä saa olla rauhassa. Hän ajattelee, että hänen suussaan on vaikka kuinka paljon DEM/DER/DAS sanoja, mutta hän ei osaa ääntää niitä oikein, vieraat kielet tuottavat ongelmia minulle. Hän lukee siniruutuisen vihonsivuille tekemiään teenvärjäämiä muistiinpanojaan... ohoh. Ei niitä ymmärrä! ”Aamulla lampaat määkivät sen kun ehtivät ensimmäisinä.” Mitähän sekin tarkoittaa, hän miettii, tuskin mitään. Olla yksin, hän ajatteli, on kuin söisi... kittiä. Koulussa hän ampui välitunnilla ikkunasta Naganilla puhelintolppia mutta ei onneksi osunut; mitä pahaa puhelinpylväät hänelle ikinä olivat tehneet, ei mitään. Mutta häntä vitutti nuoruus, tai oikeastaan kaikki, Elämä oli kohdellut häntä hänen mielestään väärin. Oi, oi, oi, oi! Hän siemaisi oluensa loppuun, vilkaisi ympärilleen – täyttä tyhjyyttä kaikki, ja meni ulos. Talvi ratisi hänen askeliensa alla kuin lehmän talja, eli vuota, hän täsmensi itselleen, ja tunsi itsensä yhä edelleen myrtyneeksi. Hän oli yksin, oi Jumalat kuinka yksin, ja tajusi onnettomuuden ensi askeleet, kuuli ne, mutta kannattiko siitäkään tämän enempää mekkalaa nostaa? Ei kai. Oli joulu.”