Pitkä synkkä kolkko ja tylsä ajanjakso elämässäni oli vv. 1972-1981. Ei edes kavereita minulla ollut. Kirjoittelinko? - no sen verran että voi sanoa. Ei ollut kritiikkiä. Ja minä olen ihmisenä kuin lumipallo, tai -vyöry, ei minusta ole Kestävien Asioiden Etsijäksi. Join, juon, juon vieläkin liikaa. Juominen on raskasta, mutta juodessa unohtaa muita raskaita asioita. Ei kaikkea kestä, ei kukaan, vahvinkin hajoaa liimauksistaan kuin palsasta tehty lennokki. Sulkasatoa, me hajoamme. Madame, aurinko keltaa puunrunkoa, joka on polvihousuinen poika, herännyt vasta juuri. Ja joka yö, joka ikinen yö se kusee alleen. Ja minä joudun siivoamaan paikat, minua se vituttaa. Tiedän, saan siitä palkan, en minä mitään palkkaa saa, vähän viinaa ja leipää vain ja silittelyä. Viimeksi kun minulla oli rahaa – voi että siitä on kauan aikaa - ostin kaksi tuolia. Ne ovat ihan eri mallisia mutta panin ne istumaan toisiaan vastatusten, nyt ne käyvät dialogia. Minusta on huvittava katsella niitä. Elämässä on vähän iloa, läheltä katsottuna ei juuri mitään eikä kauempanakaan kummoisempaa ole, mutta kun katsoo tuoleja, niiden tyytyväisyyden voi aistia, ne on tehty sijoilleen. Ne eivät koko aikaa ole kiirehtimässä muualle, horisonttiin. Rakastan tuoleja vaikken istu niillä, sohvat inhottavat minua, niistä saa selkänsä kipeäksi. Nukun lattialla. ”Sängyt kirskuu loukoissa slummien, ja Hitler määrää, kello lyö, luojan tähden lemmenyösi viimeinen, on tämä... Marie Blom?” ... B. Brecht. ”RÄJÄHDYSPELTIÄ”, luki kyltissä jota aina ihmettelin kun kuljin sen ohi. Syksy, syksympi kuin marraskuu. Minulla on villapaita, joka kutiaa. Ikkunasta katsoo kuu, ulos. Jumalauta mitä vuosia elän, pahoja ovat, tai ei ne kamalanpahoja ole, mutta kun ne ei pääty mihinkään. Aina samaa. Runkkujuttua. Lumi, joka jäätyy lapaseen, ja kädessä sormet.

 

 

 

 

Ps. Pistän tähän näitä juttuja, koska en viitti etsiä parempia. Mutta on niitä, takuulla on.